mietin sitä mitä muistan muiden puheenvuoroista palaverin jälkeen ja mielenkiintoista on että yleensä hyvin vähän. Jos ei joku sano jotain erityisen raflaavaa ja tai jotain älyttömän hienoa niin sinne se muiden puhe häviää kaikkien puheiden pohjattomaan avaruuteen. Niin käy aika usein omallekin puheelle. Tänään ei enää muista on eilen puhunut ellei ole puhunut jotain oikeasti merkittävää, jotain salaisuutta vaikka. Mielenkiintoista tämä on siksi, että yleensä kuitenkin kuuntelen aika tarkkaan toisten puheet ja jotkut toki jätän kuuntelemattakin ja ajattelen omiani, vaikkei se kaikkein hyödyllisin palaverin käyttötapa olekaan.

Normaali palaveri menee siten, että osallistujat, jotka kaikki ovat siis alkoholisteja, kuuntelevat jonkun tekstin kirjallisuudestamme, yleensä se on joku kahdestatoista askeleesta. Tämän jälkeen aloitetaan kiertävät puheenvuorot jolloin jokaisella oma puheaika jonka saa käyttää tai olla käyttämättä. Toisin kuin amerikkalaisissa telkkarisarjoissa meillä suomessa ei yleensä mitenkään kommentoida toisten puheenvuoroja. Meininki on luterilaisen hillittyä periaatteella yksi puhuu ja muut kuuntelevat.

Optimipituus puheelle on maksimillaan viitisen minuuttia. Olen toki pahimmillaan kuunnellut jonkun puhuvan jopa 40 minuuttia putkeen ja siinä alkaa yleensä mennä jo hermo vähitellen, koska viiden minsan jälkeen kaikki olennainen on jo tullut ja kertallen puhuttu tulee toistettua moneen kertaan tai sitten se menee ihan epäolennaisiin asioihin, mutta kenenkään puhetta ei keskeytetä ellei ole etukäteen sovittu, että kaikkien puheet kellotetaan tietyn mittaisiksi jota joissakin ryhmissä käytetään. Sillä mistäpä minä tiedän mikä on kenellekin olennaista ja mikä epäolennaista.

Myös meidän ryhmässä kellotetaan välillä, jos katsotaan väkimäärän tai muun syyn takia tarpeelliseksi, yleensä kuitenkaan ei.

Eilisestä palaverista jäivät mieleen J ja S ja K.

J siksi, että oli hänen kaksi vuotis synttärinsä eli siis vuosipäiväjuhla ja kakkuakin tarjottiin, mutta sitä en syönyt.

S siksi, että samaistun hänen puheisiinsa usein ja myös eilen tosi voimakkaasti. S on ollut 36v raittiina ja persoonana sellainen, että hänestä joko pitää tai ei pidä. Melko originelli hemmo esiintymisessään teatraalinen ja hänellä on paljon ihmisiä, jotka ei tykkää yhtään. Itse kuulun tähän tykkääjien puolueeseen siksi, että koen hänellä olevan ihan valtavasti saman tyylisiä kokemuksia ja tunteita kuin itelläni vaikka hän onkin toista sukupuolta ja mua 20v vanhempi. En muista S:n eilisestä puheesta sanaakaan, mutta muistan sen fiiliksen kun ajattelin että just noin minäkin ajattelen, just noin se on. Ja se samaistuminen on yksi olennainen juttu koko AA:han heittätytymisessä, että jostain löytyy ihmisiä joihin tuntee kuuluvansa. Se on ihan älyttömän koukuttavaa silloin, kun on elänyt suuren osan elämästään niin, ettei tunne kuuluvansa ikinä mihinkään eikä kehenkään. Ja sitä kautta itsetunto voi hissukseen kasvaa niin, että jossain vaiheeessa voi kokea joskus tämän yhteenkuulumisen tunteen myös muissa ihmisporukoissa. Harvoin, mutta joskus kuitenkin.

K on S:n poika.  K sai tänä vuonna viisi vuotta raittiutta ja on nyt syksyllä alkanut uudestaan poltella pilveä. K on myös narkomaani ja siksi aika allapäin tästä retkahduksestaan, vaikkei olekaan toistaiseksi alkoholiin koskenut eikä kai piriinkään. Yrittää kuitenkin käydä palavereissa, joka on hyvä merkki, mutta oli eilen ainakin aikalailla kovassa lääkityksessä joutuu varmaan käymään jonkun hoidon jos meinaa uudestaan jaloilleen.

Oma puheenvuoro oli vähän jännittynyt. Olen käynyt palavereissa viime aikoina tiiviisti, koska pää on ollut ihan helvetin sekaisin. Jotain apua olen kokenut saaneeni ja siksi ramppaan siellä nin plajon kuin voin ja on tarpeen ja puhun niin avoimesti kuin voin. Vaikka meillä ryhmissä onkin se periaate että siellä puhuttuja asioita ei kylillä levitellä niin järkeäkin pitää joskus käyttä, sillä aina sekin vaara on olemassa, että joltakin ihan vahingossa lipsahtaa eteenpäin joku juttu jota mun miehen ei tartte tietää. Mutta yirtän kyllä puhua palavereissa sellaisistakin asioista, koska mun pitää puhua siitä mikä minua vaivaa, ei se mikään seurustelukerho ole, vaan terapia ja hoitotilanne ja ainakin minä yritän puhua siellä asioita joilla on mulle terapeuttista merkitystä.