Sunnuntaina sitten tein sen virheen, että paljastin ihastukselle ihastukseni. No tokihan hän oli sen jossain määrin havainnut, mutta ei kuitenkaan täysin tiennyt missä mittakaavassa tilanne menee.

Minulla ollut mielialoissa nyt aika ikävää heittelyä. Hirveää ylienergisyyttä ja ylivautisuutta koko syksyn mutta erityisesti nyt joulukuussa. Itsetuhoisia ajatuksia ja ajatuksia ihon viiltelemisestä mitä ei ole ollut nuoruuden jälkeen. Saman päivänä sekä hypomanian että masennuksen oireita. En tunne itseäni ihan terveeksi, joka kai on ihan hyvä merkki. En tiedä ehkä se vaan on tää joulustressi ja syksy ja tietty kitaristi joka sekoitti mun pään lopullisesti, mutta jos se ei olisi ollut hän niin sitten joku muu.

Aika paljon on ollut itsetuhoajatuksia. Ei ole just nyt kovin vahvaa halua olla olemassa.

Yritän ehtiä kirjoittaa jossain vaiheessa enemmän.

kun makeisia teki oikein kunnolla mieli. Kenties keho on viimein alkanut toipua valtavasta hiilaripöhnästään. Viikossa varmaan jo jonkinlaista tasaantumista tapahtuu aivoissa.

Mieliteot liittyivät toki myös tilanteisiin. Olin matkalla ja juna nyt on aina ollut hyvä tekosyy suklaalevyn ostamiseen. Samoin verensokerin alhaisuus, joka tulee siitä että ei ehdi syödä ajallaan. Oli kirjoituskurssipäivä ja se tarkoittaa sitä että päivä oli pitkä ja hermoja olisi ollut mukava hoitaa makealla. Olinkin ihan hilkulla perustella itelleni, että teekupin kanssa saa ottaa yhden keksin ja olin sen myös ostamaisillani, mutta siinä jonossa oli jotain häikkää ja se unohtui tehdä oikeaan aikaan ja siten asia siirtyi sopivasti, etten viitsinyt lähteä enää hakemaan keksiä erikseen, mutta lähellä oli.

Olisin ihan varmasti jo retkahtanut ellen olisi parin alkoholista luopujan kanssa kimpassa tän vuoden kanssa. Hei eivät juo ja mä en syö makeisia. Hyvä diili. Pelkkä tieto siitä, että mukana on myös muita riittää pitämään mua irti makeisista.

Kotiin palasin viimeisellä yöjunalla yhdessä työkaverini kanssa, joka oli omassa koulutuksessaan. Työkaveri oli käynyt katsomassa Itsettömät kun sitä hänelle suosittelin. Ei ollut aivan yhtä haltioissaan kuin minä, mutta piti kuitenkin ja erityisesti Irina Pulkan näyttelemisestä.

Paluumatkalla puhe lipesi ihastumisiin ja työkaverini sanoi, että hän on ihan onneton tässä ihastumisasiassa. Naimisissa oleva nainen hänkin, eikä puoliso tiedä asiasta mitään. Kun keskustelimme ja teimme erinäisiä tunnustuksia selvisi, että hänellä on ihan samanlainen addiktio kuin itselläni. Koko ajan on oltava joku ihastus ja rakastumisen tunnetta kehossa, muuten ei tunnu miltään. Eikä se tunne ole mikään pikkutunne vaan hirveästi voimaa antava ja samalla halvaannuttavan lamauttava. Oli kuin olisi istuttu vertaisryhmässä. Ensimmäistä kertaa kuulin jonkun puhuvan ääneen samasta ongelmasta.

Mullahan näitä ihastumisia voi olla kerralla useitakin, yksi iso ja muutama pieni siinä rinnalla joita voi sitten tilanteen mukaan ottaa käyttöön omiin mielikuvituksellisiin tarpeisiinsa. Mulla on jatkuvasti sosiaalisissa tilanteissa sellanen tutka päällä jolla kartotan, että voisiko joku tykätä musta ja voisiko joku olla sellanen johon voisin ihastua. Aina niitä on löytynyt. Ihastun myös naisiin, mutta naiset kyllä vastaihastuvat vielä harvemmin kuin miehet ja sen ymmärrän mainiosti. :)

Työkaverilla nyt just muutama viikko sitten alkanut ihastus naimisissa olevaan työkaveriin ja tässä tapauksessa mies tietää ja jossain määrin myös ylläpitää kaverin ihastusta. Sikäli erikoista, kun on mies leimautunut sellaseksi korkeasti moraaliseksi ihmiseksi jolla on uskonnollinen vakaumus ja seksikokemuksia vain omasta vaimostaan. Tai ehkä juuri siksi se ei olekaan erikoista.

Oma yksipuolinen ihastumiseni, on kai samassa tilassa kuin ennenkin. Kundi kävi viimeviikolla avautumassa mulle omista asioistaan, kun oli elämässä vähän rankempaa ja juteltiin tunti työhuoneessa siitä jutusta. Illalla laitoin tekstarin, että "oli hyvä keskustelu että se oli terapeuttista myös mulle" ja kundi vastasi, että "se oli päivän paras hetki" Pienellä saa vanhan rouvan jalat veteläksi.

Kundi luultavasti epäilee jotain, koska mä sanoin erään meilin päätteeksi hänelle, että "Tykkään sinusta :)", Hymyili sen meilin saamisen jälkeen siihen malliin, että vissiin juuri tohon sanapariin viittasi hymyllään, mutta hänellä on järkeä päässä sen verran enemmän, että ei vie asiaa aktiivisesti eteenpäin ja miksi veisikään,kun ei ole ihastunut takaisin päin. Ei 26 vuotiaiden poikien kuulu rakastua 43 vuotiaisiin vaikka henkisesti synkkaisikin. Niin kuin meillä tekee.

Näen kundin töissä lauantaina. Siinä tuskin tapahtuu mitään mihinkään suuntaan.

mietin sitä mitä muistan muiden puheenvuoroista palaverin jälkeen ja mielenkiintoista on että yleensä hyvin vähän. Jos ei joku sano jotain erityisen raflaavaa ja tai jotain älyttömän hienoa niin sinne se muiden puhe häviää kaikkien puheiden pohjattomaan avaruuteen. Niin käy aika usein omallekin puheelle. Tänään ei enää muista on eilen puhunut ellei ole puhunut jotain oikeasti merkittävää, jotain salaisuutta vaikka. Mielenkiintoista tämä on siksi, että yleensä kuitenkin kuuntelen aika tarkkaan toisten puheet ja jotkut toki jätän kuuntelemattakin ja ajattelen omiani, vaikkei se kaikkein hyödyllisin palaverin käyttötapa olekaan.

Normaali palaveri menee siten, että osallistujat, jotka kaikki ovat siis alkoholisteja, kuuntelevat jonkun tekstin kirjallisuudestamme, yleensä se on joku kahdestatoista askeleesta. Tämän jälkeen aloitetaan kiertävät puheenvuorot jolloin jokaisella oma puheaika jonka saa käyttää tai olla käyttämättä. Toisin kuin amerikkalaisissa telkkarisarjoissa meillä suomessa ei yleensä mitenkään kommentoida toisten puheenvuoroja. Meininki on luterilaisen hillittyä periaatteella yksi puhuu ja muut kuuntelevat.

Optimipituus puheelle on maksimillaan viitisen minuuttia. Olen toki pahimmillaan kuunnellut jonkun puhuvan jopa 40 minuuttia putkeen ja siinä alkaa yleensä mennä jo hermo vähitellen, koska viiden minsan jälkeen kaikki olennainen on jo tullut ja kertallen puhuttu tulee toistettua moneen kertaan tai sitten se menee ihan epäolennaisiin asioihin, mutta kenenkään puhetta ei keskeytetä ellei ole etukäteen sovittu, että kaikkien puheet kellotetaan tietyn mittaisiksi jota joissakin ryhmissä käytetään. Sillä mistäpä minä tiedän mikä on kenellekin olennaista ja mikä epäolennaista.

Myös meidän ryhmässä kellotetaan välillä, jos katsotaan väkimäärän tai muun syyn takia tarpeelliseksi, yleensä kuitenkaan ei.

Eilisestä palaverista jäivät mieleen J ja S ja K.

J siksi, että oli hänen kaksi vuotis synttärinsä eli siis vuosipäiväjuhla ja kakkuakin tarjottiin, mutta sitä en syönyt.

S siksi, että samaistun hänen puheisiinsa usein ja myös eilen tosi voimakkaasti. S on ollut 36v raittiina ja persoonana sellainen, että hänestä joko pitää tai ei pidä. Melko originelli hemmo esiintymisessään teatraalinen ja hänellä on paljon ihmisiä, jotka ei tykkää yhtään. Itse kuulun tähän tykkääjien puolueeseen siksi, että koen hänellä olevan ihan valtavasti saman tyylisiä kokemuksia ja tunteita kuin itelläni vaikka hän onkin toista sukupuolta ja mua 20v vanhempi. En muista S:n eilisestä puheesta sanaakaan, mutta muistan sen fiiliksen kun ajattelin että just noin minäkin ajattelen, just noin se on. Ja se samaistuminen on yksi olennainen juttu koko AA:han heittätytymisessä, että jostain löytyy ihmisiä joihin tuntee kuuluvansa. Se on ihan älyttömän koukuttavaa silloin, kun on elänyt suuren osan elämästään niin, ettei tunne kuuluvansa ikinä mihinkään eikä kehenkään. Ja sitä kautta itsetunto voi hissukseen kasvaa niin, että jossain vaiheeessa voi kokea joskus tämän yhteenkuulumisen tunteen myös muissa ihmisporukoissa. Harvoin, mutta joskus kuitenkin.

K on S:n poika.  K sai tänä vuonna viisi vuotta raittiutta ja on nyt syksyllä alkanut uudestaan poltella pilveä. K on myös narkomaani ja siksi aika allapäin tästä retkahduksestaan, vaikkei olekaan toistaiseksi alkoholiin koskenut eikä kai piriinkään. Yrittää kuitenkin käydä palavereissa, joka on hyvä merkki, mutta oli eilen ainakin aikalailla kovassa lääkityksessä joutuu varmaan käymään jonkun hoidon jos meinaa uudestaan jaloilleen.

Oma puheenvuoro oli vähän jännittynyt. Olen käynyt palavereissa viime aikoina tiiviisti, koska pää on ollut ihan helvetin sekaisin. Jotain apua olen kokenut saaneeni ja siksi ramppaan siellä nin plajon kuin voin ja on tarpeen ja puhun niin avoimesti kuin voin. Vaikka meillä ryhmissä onkin se periaate että siellä puhuttuja asioita ei kylillä levitellä niin järkeäkin pitää joskus käyttä, sillä aina sekin vaara on olemassa, että joltakin ihan vahingossa lipsahtaa eteenpäin joku juttu jota mun miehen ei tartte tietää. Mutta yirtän kyllä puhua palavereissa sellaisistakin asioista, koska mun pitää puhua siitä mikä minua vaivaa, ei se mikään seurustelukerho ole, vaan terapia ja hoitotilanne ja ainakin minä yritän puhua siellä asioita joilla on mulle terapeuttista merkitystä. 

Ei kovin ihmeellisiä vieroitusoireita, ei älyttömän voimakkaita mielitekoja, ei riitelyä eikä kiukuttelua. Käsittääkseni en ole syönyt mitään muutakaan kohtuutonta määrää, vaan ihan normaalisti.

Se, että on ikään kuin kimpassa joidenkin kanssa, tukee päätöstä tosi paljon. Jos kaverit pystyy olemaan vuoden ilman alkoholia, pystyn minäkin olemaan ilman makeisia. Ei ilkeä antaa periksi ihan pienestä syystä.

Hiilihydraatteja kyllä tekee mieli, ruisleipää ja mysliä ja niitä molempia olen kohtuudella käyttänyt leipää enemmän, mysliä ihan vähän. Yritän pitää ruokapäiväkirjaa, että pysyn suunnilleen selvillä siitä mitä syön. Tarkoitus olisi laihtua tämän vuoden aikana ainakin kymppi ja jos liikunta lähtee hyvin käyntiin, niin ehkä toinekin, mutta se nyt on jo aika utopistista se.

Tänään en ehtinyt kävelemään. Heräsin myöhään, kiirehdin töihin, palasin kotiin kuudelta, söin ja pelasin perheen kanssa menolippua sen sijaan, että olisin lähtenyt yksin lenkille. Aivan liian vähän tulee oltua ja erityisesti pelattua lasten kanssa ja nyt siihen oli tilaisuus pitkästä aikaa.

 

tai kai oikeammin vaan niin addiktoinut sokeriin, että koska virallinen karkkilakkoni, jäätelölakkoni ja sokerilakkoni alkaa huomenna pidämme miehen kanssa tänään pienet makeisorgiat. Toffeejäätelöä ainakin syömme. Puhuin miehen äsken mukaan ja myös hän lopettaa makeisten syömisen tähän päivään. Heh heh, saas nähdä mitä siitä tulee.

Tiedän, että tämä tulee olemaan mulle ihan hirveän paha paikka. Olen äärimäisen huono luopumaan riippuvuuksistani ja oireilen vieroitusaikana voimakkaasti. Pinna tulee olemaan tiukalla ja retkahdusvaara ihan akuuttina ainakin kolme kuukautta ja senkin jälkeen. Mutta toisaalta olen luopunut aiemminkin aika monesta vakavasta riippuvuudesta, alkoholista, tupakasta, pelaamisesta ja kahvista, joten miksei tämäkin onnistuisi.

Toisaalta tässä on kaikenlaista muutakin painetta, vaativa kirjoituskurssi johon tekee mieli panostaa ja joka stressaa jossakin vaiheessa varmaan ihan älyttömästi ja nää työpaikan ihmiskuviot ja vaikka mitä. Ja joulu ilman suklaata, voi herran tähden, siitä tulee hauskaa.